”Mistä
tämä ristiriita johtuu? Tai pikemminkin mistä se kertoo? Miksi kirjailija, joka
selvästikin haluaisi rakentaa ja puolustaa ihmisten oikeutta normaaliin
rauhalliseen arkeen, on niin vahvasti kiinni sodassa? Ja Linnaa laajemminkin on
kysyttävä, miksi sodalla ja sota-ajan kuvauksella on ollut niin tärkeä sija
suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, varsinkin romaanissa, kun se on työstänyt
Suomea ja suomalaisuutta, siis tutkinut Suomen kanssa, historiaa ja kulttuuria
sekä rakentanut ja purkanut kansallista identiteettiä.”
Näin kirjoittavat teoksen Kirjoituksia Väinö Linnasta
–teoksen alkupuheessa kirjan toimittanet Antti Arnkil ja Olli Sinivaara. Usein
oman opettajan urani aikana pohdin samaa kysymystä. Kun näet peruskoulun
5-luokan oppilaat kohtasivat ensimmäisen historiantuntinsa historian lehtorin
johdolla, niin heti oli esillä kysymys koska me käsittelemme toista
maailmansotaa? Varsinkin pojat esittivät tämän kysymyksen posket innosta
hehkuen.
Vastaus on tietenkin vaikea, ja artikkeleiden
kirjoittajat eivät sitä tämänkään teoksen sivujen mittaan saa selvitetyksi.
Kuitenkin tämä kertoo siitä, miten syvälle suomalaiseen tajuntaan ja minäkuvaan
on Talvisota, Jatkosota ja Lapin sota painuneet. Nyt vielä yli 70 vuotta Talvisodan
syttymisen jälkeenkin aivan nuoret haluavat saada tietoa noista murheellisista
tapahtumista. Usein jouduin suosittelemaan oppilaille Väinö Linnan
Tuntemattoman sotilaan lukemista. Ja se oli varmaankin ensimmäinen kirja,
todellinen lukuromaani, jonka he innosta puhkuen lukivat kokonaan kannesta
kanteen.
Mutta miksi nuoretkin, eikä vain sotahullut äijät ja
vanhukset, ovat kiinnostuneista tuon ajan tapahtumista? Ilmeisesti ne ovat
vaikuttaneet niin syvälti koko kansalliseen käsitysmaailmaan, mentaliteettiin,
että me emme pääse asiasta koskaan eroon.
En mitenkään voi pitää veteraaneja syyllisenä tuon
mentaliteetin syntyy. Kerron tapauksen elävästä elämästä ja omasta
kokemusmaailmasta.
Kun käsittelimme sitten 8-luokan aikana noita sodan
päivä, niin Sara kysäisi, että mitä siellä talvisodassa oikein tapahtui. Ukki
näet on joskus vain ohimennen kertonut, kun tyttö oli udellut, että hänkin oli
sille Raatteen tiellä mukana. Pyysin innostuneena Sara kysymään josko hänen
Ukkinsa tahtoisi ja voisi tulla meille oppitunnille kertomaan asiasta. Ukkihan
lupasi tulla.
Ukki oli pirteä veikko, tapahtuihan tämä 80-luvun
loppupuolella.
Lapset kyselivät ja Ukki kertoili, vaan puhui
pelosta, nälästä, vilusta ja kaikesta sodan kauheudesta. Helvetiksi sitä
opettajan luvalla nimesi. Missä oli suuri sankarillinen Raatteen tien taistelu?
Kertoihin hän siitäkin kun opettaja ja oppilaat kovasti tivasivat. Oli siellä
kuulemma ammuttu, kuolleitakin oli tullut, eläimiä oli jäätynyt, oli
hiihdettykin. Ei siellä kovin ihmeellistä ollut tapahtunut.
Ukki lähti ja me jäimme keskustelemaan. Oppilaat
tivasivat taas, että mikä se oikein oli, se Raatteen tie, kun siellä ei mitään
oikein tapahtunut ja siitä kuitenkin opettaja ja kaikki muutkin meuhkaa?
Kerroin hyvin asiallisesti, ainakin omasta
mielestäni, mitä olivat tosiasiat ja mitä siellä tapahtui kahdelle venäläiselle
divisioonalle. Ja miten sitten lapset reagoivat? Ihmettelivät Saaran Ukkia ja
totesivat, että olipa vaarimaton mies, joka oli tehnyt enemmän kuin varmaan
moni muut. Mutta korosti vain opaa pelkoaan ja sodan kamaluutta.
Ehkä juuri tämä osallisten suuri vaatimattomuus ja
oman roolinkin vähättely ovat aikaansaaneet myytin noista kolmesta sodasta.
Olen sen jopa itse kokenut, sillä isäni, joka joutui sotaan ennen kuin oli
täyttänyt 18 vuottaan, ei koskaan kertonut asioista.
Nyt olen saanut arkistotutkimusten kautta tietää,
että hän oli Kannaksella huhtikuusta 1943 lähtien, aina rauhan tuloon
syyskuussa 1944 saakka. Tämän jälkeen hän siirtyi Lapin sotaan, josta pääsi
pois keväällä 1945. Vaan ei siviiliin vieläkään. Huomattiin näet, että nuo
18-vuotiaat pojat eli 1925 syntyneet, eivät olleet suorittaneet
asepalvelustaan. Mitäs muuta kuin isäni lähti kahden sodan veteraani
suorittamaan asepalvelustaan vuodeksi.
Vaan eipä kertonut tuosta koskaan mitään. Näin siis
Saaran Ukki oli samanmoinen mies, joka ei itseään halunnut korostaa eikä
esiintuoda.