Professori Pertti Mustajoki!

577


Kuka ja mikä on hän?

Professori Pertti Mustajoki innostui tutkimaan lihavuutta yli 30 vuotta sitten, eikä hän malta lopettaa vieläkään, vaikka on jo eläköitynyt Peijaksen sairaalan ylilääkärin virastaan. Hoitotyön ohessa Mustajoki on julkaissut niin vakavia kuin kevyitäkin kirjoja erikoisalaltaan eli lihavuuden torjumisesta. Viimeksi häneltä ilmestyi vuonna 2009 esseekokoelma Berliininmunkki ja muita kirjoituksia painonhallinnasta.

Nyt professorin edessä on kuitenkin kanelipulla.Hän näet istuu toimittajan kanssa e aurinkoisella terassilla Helsingin keskustassa. Ohi kävelee kesäisesti pukeutuneita ihmisiä, jotka ovat tutkimusten perusteella niitä kaikkein laihimpia suomalaisia. Silti monella näyttää olevan runsaasti ylikiloja.

"Onhan tämä välillä aika turhauttavaa. Kun aloitin lihavuustutkijana 1980-luvun alussa, lihavuuden riskit olivat jo hyvin tiedossa", Mustajoki sanoo. "Sen jälkeen ihmiset ovat lihoneet 30 vuotta, vaikka eivät he ole halunneet lihota. Ihmiset ovat yhteiskuntakehityksen uhreja."

Kirjassaan Ylipaino – tietoa lihavuudesta ja painonhallinnasta (2007) Mustajoki vertasi tilannetta vastamäkeen, jossa laihtumisen esteiksi on pantu muun muassa työelämän muutos, autoistuminen, viihdeteknologia, annoskokojen kasvu ja lihottavien ruokien mainostaminen. Niiden kaikkien kanssa ihmisraukka joutuu kamppailemaan, eikä saa tarpeeksi apua.

"Ensin voitaisiin panna kuntoon ruokapakkausten kalorimerkinnät sekä määrätä, ettei lihottavia ruokia saa mainostaa lapsille. Yhteiskunnan tulee suojella ihmisiä kaloreilta." Toteaa näin professorimme.

Mustajoen nimi esiintyy melkoisen usein laihdutusta käsittelevissä lehtijutuissa,  kuten tässäkin blogissa on tehty ja nähty, mutta ei niin usein kuin voisi kuvitella. Hänellä ei nimittäin juuri ole uutta ja jännittävää kerrottavaa. Sitä samaa vain: ihminen lihoo, kun hän saa enemmän kaloreita kuin kuluttaa. Perusasia ei ole muuttunut miksikään.

Mutta jos siinä olisi koko tarina ja jutun juoni, niin tuskin lihominen olisi jaksanut kiehtoa Mustajokea näin pitkään. Ja tuskin se jaksaisi kiinnostaa muitakaan kymmeniätuhansia lihavuustutkijoita – lääkäreitä, geneetikkoja, ravintotieteilijöitä, psykologeja ja yhteiskuntatieteilijöitä – ympäri maailmaa.

Koko tämän valtavan tukijajoukon tutkimusongelma on helppo määritellä, mutta sen ratkoisu on vallan vaikea: vaikka ihmiset haluavat laihtua ja tietävät, mitä heidän pitäisi tehdä, miksi he eivät tee sitä? Tai sitten yrittävät ja useimmiten epäonnistuvat yrittämisessään.

Sen sijaan ihmiset yleensä turvautuvat erilaisiin tekosyihin ja yritettävät päästä oikotietä onneen. Kaikki ovat varmaan kuulleet esimerkiksi siitä, kuinka jotkut ihmiset voivat syödä vaikka kuinka paljon lihomatta, mutta toisten ei tarvitse kuin vähän vilkaista ruokaa, kun kiloja jo kertyy. Itselle tämä on tuttua ja kuulun jo niin jotka lihovat katsoessä ja kuulevat puhuttvankaan asiasta.

Kirjoissaan Mustajoki ampuu urakalla alas tällaisia uskomuksia. Se on välttämätön toimenpidet, ihmisten hyväksi. Maailmassa ei Mustajoen mukaan ole tavattu yhtään ihmistä, joka lihoo, vaikka ei syö. Sen sijaan on tavattu hyvinkin monta ihmistä, jotka valehtelevat syömisistään tai syövät huomaamattaaan.

Kun ruokapäiväkirjojen kirjauksia on verrattu vastaajan energiankulutukseen, monen kohdalla on päädytty tilanteeseen, jossa jäljelle on jäänyt vain kaksi vaihtoehtoa: joko vastaaja on unohtanut mainita syömisistään – jopa puolet – tai sitten hän on ikiliikkuja.

Ikiliikkuja eli perpetuum mobile on laite, joka tuottaa enemmän energiaa kuin siihen pannaan sisään. Tosin nykytieteen käsityksen mukaan sellainen ei ole mahdollinen, vaikka vuosisatoja sellaista on yritetty saada aikaiseksi.

Lisää näitä yleisiä uskomuksia. Samanlainen mielikuvitushenkilö on Mustajoen mukaan "läpipasko", jonka läpi herkut kulkeutuvat jälkiä jättämättä. Normaalin ihmisen ohutsuoli imee käytännössä kaiken käyttökelpoisen ravinnon verenkiertoon. Kirurgin puukolla läpipaskon voi tehdä, mutta silloin vähintään kolmemetrisestä ohutsuolesta saa vatsaan jättää korkeintaan 45 senttiä.

Myöskään isot luutkaan kelpaa tekosyyksi, kun paino ei putoa. Samanmittaisten ihmisten luiden paino voi poiketa korkeintaan pari kiloa. Jos tosiaan haluaa selityksen sille, miksi yksi voi syödä enemmän kuin toinen, kannattaa tarkastella kulutusta. On nöet meissä ns. sohvaperunoita ja maratoonareita, mutta näiden väliinkin jäävissä ihmisissä on suuria eroja. Vilkas ja levoton ihminen voi pelkästään istumalla kuluttaa päivässä jopa 700 kaloria enemmän kuin rauhallinen viilipytty.

"Lihavuus on voitettavissa ilman nälkää. Riittää, kun vaihtaa muutaman vakioruokansa kevyempään, esimerkiksi kevytmaidon rasvattomaan maitoon sekä lisää vihannesten ja kasvisten syöntiä. Kammoksun ihmedieettejä ja elämäntaparemontteja", Mustajoki sanoo.

Kirjassaan professori Pertti Mustajoki käy läpi yleisimmät pikadieetit, joista muodissa on hiljattain ollut hiilihydraattien välttäminen eli karppaus. Tämä on tri Antti Heikkilän erityisesti suosittelema dieetti.

Karppaajat vähentävät sokerin, perunan ja leivän syöntiä, mutta täyttävät vatsansa esimerkiksi juustolla ja lihalla. Eikö rasva siis lihotakaan, jos se ei saa hiilihydraattia kyytipojakseen?

Lihottaa se 

Karppaamisella sen enempää kuin millään muullakaan dieetillä ei tieteellisten tutkimusten mukaan ole mitään erityisiä laihduttavia ominaisuuksia. Kaikissa niissä eri dieeteissä laihtuminen perustuu siihen, että ihminen saa vähemmän energiaa. Kalorit taas vähenevät siksi, että laihduttaja joutuu karsimaan ruokavalikoimaansa.

Ihmisen ruokahalu on ruokalajikohtainen. Ihminen voi tulla kylläiseksi yhdestä ruokalajista, mutta jaksaakin taas, kun eteen tuodaan jotain uutta, esimerkiksi jälkiruoka. Jos saa syödä pelkkää leipää tai pelkkää lihaa tai pelkkää mitä tahansa, syömiseen kyllästyy nopeammin.

Karppaamalla siis laihtuu niin kuin laihtuu esimerkiksi Montignacin dieetillä tai Zone-dieetillä – mutta yleensä kilot palaavat dieetin jälkeen. Jos haluaa laihtua pysyvästi, ruokatapoja täytyy muuttaa pysyvästi. Mustajoen mielestä paras laihdutuskeino on vanha kunnon lautasmalli, jossa puolet lautasesta täytetään vihanneksilla.

Ja sitä lautastakin kannattaisi pienentää, siis lautasen kokoa. Tutkimuksissa on havaittu, että suuresta pussista tai suuresta astiasta ihminen syö enemmän kuin pienestä. Jos haluaa laihduttaa, kannattaa vaihtaa pienempään lasiin, lautaseen ja haarukkaan.

Näin helppoa laihduttaminen siis on, suorastaan lapsellisen yksinkertaista. Tosin tämä on teoriaa ja sitten tulee arki ja ankara käytäntö vastaan.

Mutta tuleeko lihavuustutkijalle itselleen koskaan halua vähän ravistella ihmisiä?

Mustajoki katselee ohi kulkevia ihmisiä.

"Ei kaduilla kulkeminen minulle joka päivä tuskaa tuota, mutta silloin surettaa, kun näkee oikein lihavia lapsia ja teinejä. Heidät on tuomittu kömpelöön elämään." Niin, siinähän se on: maha, pakki, pötsi, fylli, makkara, kupu, mätisäkki. Siinä se on. Kokeilit niitä farkkuja. Ei vielä tänä kesänä, mutta ihan varmasti seuraavana. Vuoden kuluttua. Näinhän me perustelemme aina epäonnistumisiamme tai jos tavoitteena on liehoaminen, niin sitten onnistumisia.

Mutta ehkä meidän ei pitäisi tuomita itseämme liian ankarasti.

Vuonna 1908 Sigrid Sundström jätti Helsingin yliopistoon väitöskirjansa, jonka otsikko oli Untersuchungen über die Ernährung der Landbevölkerung in Finnland. Siinä hän osoitti, että sata vuotta sitten tavallisen maalaismiehen ravinto sisälsi päivässä 3 970 ja naisen 2 723 kaloria. Siinä sitä kului melkoinen vuori leipää, perunoita ja kastiketta. Kovan työn ansiosta ylipaino oli kuitenkin sata vuotta sitten harvinaista.

Sen jälkeen olemme koko ajan keventäneet syömistämme. Sadassa vuodessa kaloreista on matkan varrelle jäänyt jo nelisenkymmentä prosenttia. Se on paljon. Liikkumisemme on kuitenkin vähentynyt vielä enemmän kuin syömisemme. Siksi olemme lihoneet. Oikeastaan tulleet läskeiksi!

Tähän asti kun on päästy, niin nyt näyttää siltä, että olemme vihdoin saapuneet käännekohtaan. Tarvitaan enää pieni loppurutistus.

Periksi ei anneta.