Dieettipäivä 146

On se ihminen vaan kummallinen eläin, ja minä itse edustan sitä kaikkein oudointa osaa. Nyt varmaankin kaivataan perusteita moiselle väittämälle?

Eilen kerroin Venäjän vallankumoukseen liittyvistä lukemisistani. Joten oudosti pidin enemmän Engmanin ja Erikssonin kirjasta, joka kertoi John Reedistä kuin Johan Reedin kirjoittamasta teoksesta, jonka hän itse asian kokeneena on kirjoittanut. Reedin kirja on mielenkiintoinen, elävästi kirjoitettu ja innostunut kuvaus noista lokakuun vallankumouksen päivistä. Kun taas professorit ovat kirjoittaneet kuvaihkosti tieteellistä tekstiä. Jotenkin mieleni vetää kummasti tuonne kuivan ja joidenkin mielestä tylsien ja uuvuttavien tutkimusten pariin. Ovathan tunnetusti puiseviksi mainitut pitäjänhistoriat eräänlaista mielilukemistoani.

Mutta on päivässä muutakin tapahtunut, eli merkkipäivien viettäminen vain on jatkunut. Eilen juhlimme veljenpoikani pojan 7-vuotista taivalta. Hänelle vein lahjaksi perinteisen rannekellon, jotta oppisi tajuamaan kellonaikojen merkityksen. Juurihan Kauppakamarin tutkimuksessa todettiin, että nykyiset nuoret eivät tunne edes kelloa. Heiltä puuttuu myös kyky vastata puhelimeen asiakaspalvelutilanteessa ja kyky tulla töihin säännöllisesti jokaisena arkipäivänä. Tällä teolla innostan nykyistä esikoululaista ja tulevaa ekaluokkalaista suoriutumaan keskimääräistä paremmin elämässään.

Tänään oli sitten vuorossa Kotijuopon 50-vuotisbileet. No, meitä juhlijoita oli tasan neljä, mutta pidot olivat sitä paremmat kuin ei liika väki haitannut liikkuvuutta. Syntymäpäivälahjaksi hänelle vein ison laatikollisen kiviä, ihan oikeita kaupasta ostettuja kiuaskiviä. Olihan hän viimeksi tavatessamme pohtinut kiukaan kivien vaihtamista, olivat jo liian löylytettyjä. Sankari oli tyytyväinen, jossa pihasaunassa saa paremmat löylyt kuin pirttisaunassa, ja varmaan lautakunnan arvoisalla varapuheenjohtajallakaan ei ole asiaan mitään huomautettavaa? Tuo pihasauna on vanhan navettarakennuksen yhteydessä ja rakennettu ja reilusti ennen sotia. Eli siis aikaa, jona dinosaurukset elivät maan päällä.

Merkittävää kuitenkin on, että pidin itseni kurissa kummankin juhlan viettämisessä. Maistoin teelusikallisen voileipäkakkua ensimmäisissä juhlissa ja toisissa me saman moinen pieni pala täytekakkua. Molemmat olivat kotitekoisia ja siten maistamisen arvoisiksi mainittuja.

Mutta kaikkein tärkeintä on tietenkin ylen areenan kolme ohjelmaa Barokista. Niistä olen jo muistaakseni ennekin virttä veisannut, mutta ne on nähtävä. Ainakin minulle ne olivat muistojen palautusta, sillä lähes kaikilla paikoilla ole vieraillut minäkohtaisesti. Nuo tunnin mittaiset ohjelmat voi katsoa:

Osa 1: http://areena.yle.fi/video/1311355467906

Osa 2: http://areena.yle.fi/video/1311959679915

Osa 3: http://areena.yle.fi/ohjelma/1567391

Nautintoa voi täydentää kuuntelemalla esim. Particia Petibon, loistavan sopraanon barokkimusiikkia youtubesta. Tässä esim. hän laulaa Rameauta: http://www.youtube.com/watch?v=rzdJl5p0siQ&feature=results_main&playnext=1&list=PL07D5C89A8537E003

Jos vielä saataisiin toimimaan Yoytuben video, Jossa Patricias Petibon sopraanona ja kohtaus on toinen osa opperasta Ystävälliset intiaani ja kysessä villien neljän tulo:

http://www.youtube.com/watch?v=C2OQ8GpCIWw&feature=related eli tässä musiikkia josta todella pidän ja sillä nautiskelen.

Dieettipäivä 145

Meinasi jopa unohtua tämä teksti tämän päivän kohdalta. No, olisiko tuosta suurta murhetta kukaan kantanut. Kuitenkin olen päättänyt, ihan vapaasti ja kenenkään käskemättä, kirjoittaa jokainen päivä tänne ajatuksiani ja mietteitäni. Tämä on siis tiistain satoa.

Ajattelin tänään käydä uimassa, mutta se jäi vain ajatukseksi, sillä elämä vei mukanaan. Sain korjaamolta siellä olleen edellisen puhelimeni. Huollon kaveri, fiksu mies muuten, ei osannut kertoa mitä huollossa oli Nokialla tehty. Eivät kuule kerro vaikka on asiaa tivattukin. Tärkeintä kuitenkin on, että homma meni vielä takuuseen ja kone pelaa kuten on tarkoituskin pelätä. Enhän sitä itse tarvitse, joten annoin sen perheen nuorimmille eli 8-vuotiaalle pikkuneidille joka on olevinaan niin isoa ja aikuista!

Kerroin eilisen tapaamisen yhteydessä itselleni tapahtuneen merkittävän asia, joka on samalla ollut eräänä salaisena tavoitteenani. Menneen viikon aikana olin taas INR-testissä, joka on Joulusta lähtien tapahtunut kolmen viikon välein. Kolme viikkoa on ollut itselleni ennätyksellisen pitkä ajanjakosi ja testien väli, näin ollen tuo Marevan-lääkityksen arvo on ollut stabiili. Nyt sai ensimmäisen kerran koko lääkitykseni aikana ensimmäisen kerran neljän viikon tauon verikokeisiin. Se on vain ja ainoastaan Slankan ansiota. Yleensähän olen joskus hypännyt testeissä joka toinen päivä. Eli kiitos Annen ja Slankan sekä koko Hoikistamon köörin, olen saavuttanut jotain todella merkittävää.

olen lukenut todella mielenkiintoista professorien Engman ja Erikson tekemää kirjaa Vallankumouksen salamatkustaja, John Reed Suomessa. Kirja on julkaistu1980-luvun alussa ruotsiksi ja suomeksi. Teos kertoo amerikkalaisen John Reedin kohtalosta Suomessa, hänen pidätyksestään ja kohtelustaan. Mielenkiintoisesti se valoitta myös muiden amerikkalaisten ja brittien kohtelua juuri itsenäistyneessä Suomessa, joka oli vahvasti saksalaismielinen ja pilasi oman maineensa demokraattisten länsimaiden silmissä. Tästä oli varmaan myös seurauksia, jotka koituivat vahingoksemme talvi- ja jatkosodan aikoina. Tämän teoksen lukeminen on tietenkin eräänlainen johdanto tulevaan lukemiseeni, joka on tuon kirjan ykköskohteen eli John Reedin kirjoittama teos 10 päivää, jotka järisyttivät maailmaa. On muuten erinomaisen mielenkiintoista lukea tapahtumat itse kokeneen henkilön kertomusta noista tapahtumista. Kyseessä on siis eräänlainen päiväkirja, joka ei kuitenkaan ole päiväkirja. Teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1919, eli melkein heti Venäjän vallankumouksen jälkeen.

Toisaalta en pidä itse suomalaisesta termistä vallankumous, sillä eihän vuonna 1917 Venäjällä mitään valtaa kumottu, vaan bolsheviikit kaappasivat vallan sitä aiemmin käyttäneiltä. Tuo termi re-evoluutio tarkoittaa ihan muuta kuin vallan kumoamista se on sananmukaisesti uudelleen kehittymistä. Mutta tässä ei kuitenkaan ole mahdollista käydä kovin perusteellista selvittelyä terminologiasta. Mutta elämme mielenkiintoisia aikoja ja jokaisen on syytä tietää jotain Venäjästä, josta me emme pääse eroon vaan se on aina  nyt ja tulevassa naapurimme.

Tapaaminen 20 ja dieettipäivä 144

Kesää odotellessä Lumpeen kukka, kuvaajan Teresa Lehikoinen.

Tänään oli hienoa ja monin tavoin mielenkiintoinen tapaaminen. Keskeisenä teemana oli laihduttajan minäkuva ja sen rakentamisen ongelmat. Miten ympäristö reagoi laihduttajaan ja miten laihduttaja ottaa huomioon ympäristönsä reaktiot. Keskustelu oli monipuolinen ja minä ainakin nautin tilanteesta ja soljumisesta eteenpäin. Tietenkin sekoilin kaikilla mahdollisilla mielipiteilläni asioiden kulkuun, ja taisi niitä asiattomiakin mielipiteitä olla mukana joukossa.

Minusta ryhmän toiminta on vaan niin hienoa, että kuinka kukaan ihminen voi laihduttaa ilman ryhmän olemassaoloa? Minusta ei moinen onnistu kenenkään kohdalla ilman ryhmää. Tietenkin ryhmällä pitää olla oma innostunut vetäjänsä, joka saa ryhmän räiskymään omalla persoonallisuudellaan ja vahvalla ammattilaisen otteella. Onneksi meillä tuolla Hoikistamossa on Anne, joka on juuri kaikkea mitä ryhmän leaderilta vaaditaan. Olen siis enemmän kuin tyytyväinen illan tapahtumiin – jälleen kerran. En muuten ole vielä pettynyt yhteenkään tapaamiseen, johon olen osallistunut.

Mutta kyllä vanha ammatti vainoaa aina, sillä mihin seepra pääsee viiruistaan? Itse olen näköjään toiminut taas monasti opettajana, kuten yleensäkin tuppaan tekemään. Olenhan päässyt saarnaamisessa on viimeiseen Helsingin Sanomien artikkelin ”12 myyttiä laihduttamisesta” myyttiin, joka on ”Jos vähennän syömistä, keho menee säästöliekille ja nappaa kaiken energian niin, että lihon taas”.

Tämän myytin lehden asiantuntijat sanovat olevan totta. Sillä jos ihminen laihduttaa ja hänen painonsa laskee, niin silloin elimistö menee säästöliekille, koska se saa ravintoa vähemmän kuin ennen. Myös laihduttajan oma kylläisyyttä ja nälkää säätelevä hyvin monimutkainen ja vielä ehkä vajavaisesti ymmärretty hormonijärjestelmä sopeutuu muuttuneeseen tilanteeseen eli laihtumiseen. Se pyrkii vastustamaan muutosta eli painon putoamista. Tämän tähden ihmiset ovat varhaisissa yhteiskunnissa selvinneet enemmän kuin hyvin ja meidän oma elimistömme ei ole vielä tullut nykyaikaan vaan laahaa hyvin paljon perässämme.

Tutkimusten mukaan tuo ilmiö vaivaa ihmistä ainakin vuoden sen jälkeen kun hän on laihduttanut, eli tämä korostaa painonhallinnan roolia, sillä paino nousee kovin helposti kun laihduttaja kasvattaa ravintonsa kalorimäärää laihtumisjakson jälkeen. Eli pitää slankata ja sitten vielä slankata, mutta hallitusti ja eikä saa lopettaa vielä ihannepainon jälkeenkään, vaan pitää huolehtia ainakin vuosi tiukasti painostaan.

On siinä urakkaa kerrakseen, ja vielä sitä on edessä todella paljon!

Helsingin Sanomien asiantuntijoina tässä artikkelissa toimivat:

-       Tohtori Susanna Angle, syömishäiriöihin erikoistunut psykologi Psykologikeskus ProMentesta,

-       Tuija Pusa, ravitsemusasiantuntija Sydänliitosta,

-       Professori Mikael Fogelholm, ravitsemustieteen professori Helsingin yliopistosta,

-       Erikoislääkäri Timo Sane, sisätautien ja endokrinologian erikoislääkäri Hyksin Endokrinologian klinikalta ja

-       Professori Pertti Mustajoki,  lihavuustutkija.

Dieettipäivä 143

Heti eilisen bloggauksen jälkeen se selvisi. Se eilisen päivän ja loppuviikon suuri ongelma. Siitä kerron saman tässä kuin lähetin vastaukseksi visailuunkin.

Vastaukseni

Mennen viikon visailutehtävä oli ns. helppo, mutta osoittautuikin todellisuudessa hankalaksi ja työlääksi, ainakin minulle. Heti torstai-iltana kun tehtävän luin niin riensin viimeisillä aukiolon minuuteilla pienimmän kirkon kirjastoon hakemaa oikeaksi luulemaani teosta. Sillä tietenkin olin muka oivaltanut kenestä kirjailijasta oli kyse ja vieläpä mistä teoksesta.

Kotiin päästyäni aloin selailemaan kirjan, selasin toisenkin kerran vaan en löytänyt mitään tekstiin osuvaa. Tietenkin olin pettynyt, olin näet täysin varma oikeasta olemisestani. Otin avuksi nykytekniikan. Ja hienoa ”Minä otin sydämeni omaan käteeni”, löytyi jopa akateemista tutkimusta aiheesta. Vielä tutkimukset kohdistuivat ihan juuri lainaamaani teokseen. Ei kun uudelleen selaamaan lanattu kirja lävitse. Eipä tullut tulosta tälläkään kertaa. Rupesi jo pinna palamaan vaikka kaikki puhuivat tuon mainitun teoksen ja kirjailijan puolesta. Vaan ei sitaattia löytynyt.

Kaiken tämän jälkeen päätin lähteä ylihuomenissa isoimmalle kirkolle ja sen kirjastoon, jossa oli enemmän kirjailija teoksia. Eli luovutin melkein koko tehtävän tekemisen ja tiedosta nauttimisen. Kuitenkin mielestäni oli lukenut jo vuosia sitten, lähes nuorukaisena, tuota tekstiä – se oli satavarma!

Olihan siellä, vaan ei kovin runsaasti. Väliin jätin jo pienimmän kirkon kirjastosta lainaamani kirjan uudelleenlukemisen. Meni tovi ja toinenkin kun kirjastossa selailin huolellisesti löytämäni teokset lävitse. Ei vaan tulosta tullut, ei löytynyt tuota hienoa katkelmaa. Nyt oli luovuttaminen lähellä. Kun vielä keskustelin 85 vuotiaan kirjailijaystäväni, entisen seurakuntasisaren, kanssa ko. tekstistä, niin hän vahvisti tulkintani tekstin laadusta oikeaksi. Toisaalta oli kiukkuinen ja poissaoleva.

Illalla kun kirjoitin päivittäinen blogini, jossa vielä peilailin pettymystäni ja tuntojani ja epäilin edelleen kirjoittajaksi jo torstaina määrittelemääni henkilö. Pistin mukaan jopa kuvankin, ikään kuin olisin tiennyt varmasti henkilön, joka oli tekstien takana. Vaan en rohjennut kerto teosta, josta lainaus on peräisin. Tavallaan tunnustin julkisesti tappioni.

Kun sitten blogattuani päätin vielä kerran ottaa käteeni tuon ”syntisen” teoksen, niin huomioni kiintyi ensimmäiselle tekstisivulle lätkäistyyn kirjaston leimaan ”KÄSITTELETHÄN KIRJAA PUHTAIN KÄSIN”. No tietenkin käsittelen, miten joku voi moista epäillä.

Sitten se tuli, se BINGO, ihan ensimmäisellä sivulla, jota en juurikaan ollut edes vilkaissut se oli! Miten joku osaakaan olla niin ovela, että pistää sitaatiksi kirjan ensimmäiset rivit? Kirjan alku oli tuo voimakas suhde jumalaan, vaikka kirjoittaja jättääkin jumalansa.

Olihan se Timo K. Mukka kuten olin jo alusta asti olettanut ja teoskin oli se pienimmän kirkon kirjaston Tabu. Olin tyytyväinen minääni vaikka olin niin raskaasti töpeksinyt kirjan kanssa. Onhan se todella tuttu ja omassa kirjastossanikin, vaan siellä autotallin kaapien uumenissa satojen muiden kanssa. Olinpaikka on tarkemmin tietämättömissä.

Mukka kirjoittaa tekstiä kuin lestadiolaissaarnaaja, voimakkain kuvin, terävin lausein, joskus epämääräisesti ja tarkoituksen vaikuttaa lukijaan/kuulijaan. Ja kuten kirjailijaystäväni sanoi, teksti on kuin suorasanaista lyriikkaa, se iskee ja ottaa valtaansa. Siksi kait luin erittäin tarkasti lukujen loppuun sijoitettuja runoja enkä huomannut kirjan ensimmäistä sivua lainkaan.

Erikoista Mukassa ja erityisesti hänen kirjassaan Tabu, on kirjailijan hieno kyky asettua nuoren seksuaalisuuteen heräävän tytön roolin ja käsitellä tapahtumia minänä. Tämä on minua aina hämmästyttänyt ja samalla viehättänyt, mitä tämmöinen eläkeläisukko nyt pystyy nuoren naisen minää ymmärtämään. Mukka on ehdottomasti eräs kirjallisuutemme shamaaneista, tavallaan sanashamaani. Teoksia, joita lyhyessä ajassa palautin muistiin, hän esittää väkeviä henkilöitä, jotka toimivat paljolti vaistojensa varassa. Liika herraskaisuus eli ulkoinen ja hankittu sivistys ei heitä ole vielä ehtinyt pilaamaan. Tämänkö tähden Mukka ei viihtynyt teennäisen sivistyksen eteläisessä Suomessa? Oliko juuri tämä syynä kaipuulle takaisin pohjoiseen?

Pitääkin ryhtyä pohtimaan ja pistää mietintämyssyyn liittyminen Timo K. Mukka-seuraan, sellainenkin kun on perustettu.

Dieettipäivä 142

Lapin nuorena kuollut sanashamaani Timo K. Mukka (1044-1973).

Tänään on oikea hetki tarkastella Helsingin Sanomien julkaiseman artikkelin ”12 myyttiä laihduttamisesta” toiseksi viimeistä myyttiä eli ” Kaikki perheenjäseneni ovat lihavia. Se on perinnöllistä”.

Lehden käyttämä asiantuntijaraati toteaa kyseisen myytin olevan tarua. Heidän mielestään perintötekijät eivät voi selittää ihmisen nykyistä jatkuvaa lihomista. Pääsääntöisesti lihavuuteen vaikuttavat monet eri tekijät, niin geenit kuin ravinto- ja liikuntatottumuksetkin. Asiantuntijat eivät luonnollisestikaan kiellä, että on olemassa lihavuuteen altistavia tekijöitä, mutta on varmaankin lihavuudelta suojaavia tekijöitä ihmisen perimässä.  Näiden erilaiset yhdistelmät luovat erilaisia yhdistelmiä, jotka altistavat liikalihavuudelle.

 Kuitenkin pääsääntöisesti meidän nykyiset elintapamme ovat ratkaisevassa asemassa kun puhutaan ihmisten liikalihavuudesta. Tämä tosin pätee hyvin usein myös ihmisille läheisiin lemmikkieläimiin. Näin usein liikalihavuudesta kärsivälle ihmisellä voi hyvin usein olla pulleampi lemmikkieläin kuin normaalipainoisella.  Jos ja kun näin on, niin geenit eivät silloin ole ratkaisevassa asemessa.

Kaikki ihmiset laihtuvat kun energian saanti vähenee, varsinkin jos se vähenee huomattavasti. Asiantuntijoiden mielestä se näkee myös potilaista, jotka ovat kadottaneen ruokahalunsa. He ovat yleensä alle normaalipainonsa. Lopuksi asiantuntijat toteavat väitteen selvittelyn yhteydessä, että toisen maailmansodan loppuselvittelyissä vapautuneilla keskitysleirivangeilla ei ollut painoa edes normaalipainonsa vertaa.No, tämä on minusta ehkä hivenen mauttomasti sanottu sillä vain harva yleensä palasi takaisin elämään noilta natsien julmuuden näyttämöiltä!

Muuten päivä on mennyt etsimisessä. Olen jo pitkään osallistunut erääseen lehtivisaan, jossa viikoittain siteerataan jonkun kirjailijan teoksesta muutama rivi. Lukijoiden pitää tunnistaa niin kirjailija kuin teoskin. Tosin tarkkaa sivua ei tarvitse määritellä, silla kirjojen painokset vaihtelevat. Olen kahdesti saanut kirjapalkinnon, joka ei välttämättä tule automaattisesti oikean vastauksen löytämisestä, sillä useat vastaavat oikein ja eräänlaisella intuitiolla visan juontaja jakaa nuo kirjapalkinnot.

Nyt on visassa teksti joka mielestäni on Timo K. Mukan tekstiä. En vaan onnistu paikallistamaan mistä teoksesta teksti on peräisin. Arvelemaan en lähde vaan haluan olla täysin varma asiastani ennen vastauksen lähettämistä. Nyt olen siis selannut Mukan kirjoja vaan en ole löytänyt. Lähdin jopa ison kirkon kirjastoon teoksia lukaisemaan, sillä en tuolta autotallin kirjakaapeista mitään löydä, kun siellä on niitä teoksi kolmessa rivissä, kullakin hyllyllä ja lisäksi kaikki välitilatkin on hyväksikäytetty. Mutta etsintä jatkuu sillä olen varma asiastani, sillä kukaan muu kuin Timo K. Mukka ei voi tuollaisella vanhalestadiolaissaarnaajan kiihkolla kirjoittaa ja samalla saarnata.

Dieettipäivä 141

Hattelmalan harjun Pusupömpeli vuoden 2011 lumilla.

Salkkarit, eli salatut elämät ovat jokaisen viestimen asialistalla. Vaikka en itse katso televisiota, onhan meillä toki sellainen ja siihen lisenssikin, niin jostain syystä sen katsominen ei kiinnosta. Netistä katson kun on jotain mielenkiintoista. Ohjelma lienee suunnattu tietenkin nuorille ja kauniille katsojakunnalle. Onhan siellä kait talkkareita, ne Taalasmaat ja muut, mutta ne ovat minulle vieraat yhtälöt.

Kuitenkin minulla on jotain enemmän kuin salkkareiden porukalla joonataneilla, isabellalla, eliaksilla, sepoilla ja mikä se nyt onkaan kavereilla(se oli ismo!). Olenhan näet slankkari , en siis salkkari, ja me muodostamme melko mielenkiintoisen slankkariyhteisön tuolla Hoikistamon huoltamolla. Oli meillä on ollut ja on vieläkin jotain jota voimme menettää. Meillä on varmasti sitä enemmän kuin heillä, sillä oletusarvona kaiken lukemani tai vilkaisemani perusteella heillä sitä ei juurikaan ole, eli läskiä. Siitä me voimme luopua ihan kepein mielin ja helpolla omallatunnolla.

Palataan uudelleen eilenkin mainittuun Helsingin Sanomien artikkeliin 12 myyttiä laihduttamisesta”. Minusta kyseessä ei ole mikään myytti vaan itsestäänselvyys, joka on varmaankin tuttu kaikille ylipainoisille ja laihduttamista tekeville tai sitä ajatteleville. Väite kuuluu:  ”Lihava syö enemmän kuin laiha, Eihän massa muuten säily.”

Eli lehden taustana olevat asiantuntijatkin toteavat, että myytti on totta, eli kyseessä ei ole myytti vaan tosiasia eli sivistyksellisesti fakta! Jos lihavat ja laihat liikkuisivat saman verran, niin lihavan pitää syödä enemmän kuin laihan pysyäkseen omassa painossaan. Jos lihava kuitenkin vähentää omaa energiansaantiaan, niin hän alkaa laihtua.

Toisaalta ruuan määrä ja eikä edes laatu, kuvaa saadun energian määrää. Tosin usein rasvainen ja siten laihduttajalle ei-toivottu ravinto on pääsääntöisesti erinomaista. Tästä eriarvoisuudesta mainitaan kasviskeitto, jossa on sataa grammaa kohden 30 kilokaloria, mutta samassa määrässä suomalaista lenkkimakkaraa, joka on pääsääntöisesti jauhoa, on noin 280 kilokaloria. Kuitenkin ihminen tuntee itsensä kylläiseksi vatsan täyttymisen myötä, ei siis nautittujen kalorien perusteella.

Tässä tulee esille myös käsite painoneutraali ravinto. Se tarkoittaa ruokaa jossa on korkeintaan 150 kilokaloria sadassa grammassa. Yleisesti ottaen sellaisen nauttiminen ei ole lihottavaa, sillä vihanneskeittoakin voisi syödä lähes litran jotta se vastaisi lenkkimakkarasta saatua kalorimäärää. Mutta jo tätä 150 Kcal/100grammaa energiapitoisempaa ravintoa nauttii kovin usein ja paljon niin varmaa on, että paino nousee.

Jostain kumman syystä nuo lehden artikkelin asiantuntijat väittävät, että laihat ihmiset välttelevät paljon energiaa sisältävää ruokaa, mutta ylipainoiset ihmiset puolestaan pitävä nimenomaan kaloripitoisista ruuista. Mitä rasvaisempi niin sitä parempi, sanoin Oscari omasta minästään ja parhaimmista juustoista!

Dieettipäivä 140

Jos joku on kiinnostunut Hämeen historiasta,
niin joitain uudempia osia on vielä myynnissä!

Tänään maamme on saanut uuden tasavallan presidentin. Useat pitävät hänen mahdollisuuksiaan yhteiskunnan muutoksessa todella ihmeellisen mahtavina ja mieltä ylentävinä. Varmaankin he tulevat pettymään, sillä demokratiassa ei yksi mies koskaan pysty kovin suuria tekemään. Varsinaan ei silloin kun kyseessä on entistä enemmän vallankäytöstä riisuttu presidentti. Kuitenkin toivotan onnea ja menestystä Niinistölle tuossa tärkeässä tehtävässä.

Nyt haluan puhua laihduttamiseen liittyvästä myytistä numero 9, joa on osa Helsingin Sanomissa julkaistua artikkelia ”12 myyttiä laihduttamisesta”.

Myytti on käsitys siitä, että en syö mitään, mutta painoni ei silti laske. Muuten kuinka monella meistä lihavista ja ylipainoisista ihmisistä onkaan käsitys juuri tuosta, eli en syö mitään tai syön kuin lintu, mutta silti läskit ovat ikuisia  ja ne jopa lisääntyvät.

Hesarin asiantuntijoiden mukaan kyseinen väite on tietenkin tarua. Siis voi minua poloista, joka olen aina uskonut pieneen syömiseeni, mutta silti vaan olen lihonut! Mutta lehden käyttämien asiantuntijoiden mukaan jos ihminen kuluttaa energiaa enemmän kuin syö, niin paino väistämättä laskee, joko enemmän tai vähemmän, mutta laskee kuitenkin.

Useat, siis kait jokainen, laihduttaja vähättelee omaa syömistään sekä itselle että muille. He eivät huomaa tai muista, syystä tai toisesta, jokaista nauttimaansa suupalaa. Tieteellisesti on tutkittu tällaisia ”vähän syöjiä” ja sen perusteella on todettu, että syömisen vähättely on usein tiedostamatonta. Annosten ja yleensä syömisen kokoa on vaikea arvioida, saati siiten kun kyseessä on ravinnon sisältämä kalorien määrä.

Tietenkin pitää ottaa huomioon, ihmisen sisään rakennut mekanismi löytää itsestään vain positiivisia asioita, eli harva meistä on valmis tunnustamaan olevansa täydellinen syöppö, jonka ongelmat ovat samankaltaisia kuin juopon ongelmat. Tällainen syöppö tarvitsee juopon kaltaista tukea ja silloin AA-ryhmän voi korvata vain vertaisryhmä, jonka muodostavat toiset toiset lihavat ja lihavuudesta jo toipuneet. Tämä on juuri Slankan Hoikistamon ajatus ja siitä minä niin kovasti olen innoissani ja siihen olen tyytyväinen. Varmaan täti Naapuri on valmis allekirjoittamaan näkemykseni, vaikka onkin siirtynyt hienosti sinne voittajien ryhmään, eli lähes 50 kilon pudotus pienessä yksilössä on enemmän kuin paljon. Vielä kerran kateellisena esitän hänelle parhaat onnitteluni!