Dieettipäivä 143

Heti eilisen bloggauksen jälkeen se selvisi. Se eilisen päivän ja loppuviikon suuri ongelma. Siitä kerron saman tässä kuin lähetin vastaukseksi visailuunkin.

Vastaukseni

Mennen viikon visailutehtävä oli ns. helppo, mutta osoittautuikin todellisuudessa hankalaksi ja työlääksi, ainakin minulle. Heti torstai-iltana kun tehtävän luin niin riensin viimeisillä aukiolon minuuteilla pienimmän kirkon kirjastoon hakemaa oikeaksi luulemaani teosta. Sillä tietenkin olin muka oivaltanut kenestä kirjailijasta oli kyse ja vieläpä mistä teoksesta.

Kotiin päästyäni aloin selailemaan kirjan, selasin toisenkin kerran vaan en löytänyt mitään tekstiin osuvaa. Tietenkin olin pettynyt, olin näet täysin varma oikeasta olemisestani. Otin avuksi nykytekniikan. Ja hienoa ”Minä otin sydämeni omaan käteeni”, löytyi jopa akateemista tutkimusta aiheesta. Vielä tutkimukset kohdistuivat ihan juuri lainaamaani teokseen. Ei kun uudelleen selaamaan lanattu kirja lävitse. Eipä tullut tulosta tälläkään kertaa. Rupesi jo pinna palamaan vaikka kaikki puhuivat tuon mainitun teoksen ja kirjailijan puolesta. Vaan ei sitaattia löytynyt.

Kaiken tämän jälkeen päätin lähteä ylihuomenissa isoimmalle kirkolle ja sen kirjastoon, jossa oli enemmän kirjailija teoksia. Eli luovutin melkein koko tehtävän tekemisen ja tiedosta nauttimisen. Kuitenkin mielestäni oli lukenut jo vuosia sitten, lähes nuorukaisena, tuota tekstiä – se oli satavarma!

Olihan siellä, vaan ei kovin runsaasti. Väliin jätin jo pienimmän kirkon kirjastosta lainaamani kirjan uudelleenlukemisen. Meni tovi ja toinenkin kun kirjastossa selailin huolellisesti löytämäni teokset lävitse. Ei vaan tulosta tullut, ei löytynyt tuota hienoa katkelmaa. Nyt oli luovuttaminen lähellä. Kun vielä keskustelin 85 vuotiaan kirjailijaystäväni, entisen seurakuntasisaren, kanssa ko. tekstistä, niin hän vahvisti tulkintani tekstin laadusta oikeaksi. Toisaalta oli kiukkuinen ja poissaoleva.

Illalla kun kirjoitin päivittäinen blogini, jossa vielä peilailin pettymystäni ja tuntojani ja epäilin edelleen kirjoittajaksi jo torstaina määrittelemääni henkilö. Pistin mukaan jopa kuvankin, ikään kuin olisin tiennyt varmasti henkilön, joka oli tekstien takana. Vaan en rohjennut kerto teosta, josta lainaus on peräisin. Tavallaan tunnustin julkisesti tappioni.

Kun sitten blogattuani päätin vielä kerran ottaa käteeni tuon ”syntisen” teoksen, niin huomioni kiintyi ensimmäiselle tekstisivulle lätkäistyyn kirjaston leimaan ”KÄSITTELETHÄN KIRJAA PUHTAIN KÄSIN”. No tietenkin käsittelen, miten joku voi moista epäillä.

Sitten se tuli, se BINGO, ihan ensimmäisellä sivulla, jota en juurikaan ollut edes vilkaissut se oli! Miten joku osaakaan olla niin ovela, että pistää sitaatiksi kirjan ensimmäiset rivit? Kirjan alku oli tuo voimakas suhde jumalaan, vaikka kirjoittaja jättääkin jumalansa.

Olihan se Timo K. Mukka kuten olin jo alusta asti olettanut ja teoskin oli se pienimmän kirkon kirjaston Tabu. Olin tyytyväinen minääni vaikka olin niin raskaasti töpeksinyt kirjan kanssa. Onhan se todella tuttu ja omassa kirjastossanikin, vaan siellä autotallin kaapien uumenissa satojen muiden kanssa. Olinpaikka on tarkemmin tietämättömissä.

Mukka kirjoittaa tekstiä kuin lestadiolaissaarnaaja, voimakkain kuvin, terävin lausein, joskus epämääräisesti ja tarkoituksen vaikuttaa lukijaan/kuulijaan. Ja kuten kirjailijaystäväni sanoi, teksti on kuin suorasanaista lyriikkaa, se iskee ja ottaa valtaansa. Siksi kait luin erittäin tarkasti lukujen loppuun sijoitettuja runoja enkä huomannut kirjan ensimmäistä sivua lainkaan.

Erikoista Mukassa ja erityisesti hänen kirjassaan Tabu, on kirjailijan hieno kyky asettua nuoren seksuaalisuuteen heräävän tytön roolin ja käsitellä tapahtumia minänä. Tämä on minua aina hämmästyttänyt ja samalla viehättänyt, mitä tämmöinen eläkeläisukko nyt pystyy nuoren naisen minää ymmärtämään. Mukka on ehdottomasti eräs kirjallisuutemme shamaaneista, tavallaan sanashamaani. Teoksia, joita lyhyessä ajassa palautin muistiin, hän esittää väkeviä henkilöitä, jotka toimivat paljolti vaistojensa varassa. Liika herraskaisuus eli ulkoinen ja hankittu sivistys ei heitä ole vielä ehtinyt pilaamaan. Tämänkö tähden Mukka ei viihtynyt teennäisen sivistyksen eteläisessä Suomessa? Oliko juuri tämä syynä kaipuulle takaisin pohjoiseen?

Pitääkin ryhtyä pohtimaan ja pistää mietintämyssyyn liittyminen Timo K. Mukka-seuraan, sellainenkin kun on perustettu.