 |
| Hôtel de la ville de Paris. |
Etelä-Pohjanmaa
On taas kulunut monta vaikeaa päivää. Onneksi on selvitty hengissä, sillä on vähän ollut outoja tunteita tuossa pumppauslaitteessani. Olimme siis perjantaista aina tähän päivään saakka Veljeni perheen luona. Emme päässeet aiemmin lähtemään koska autoon piti vaihtaa se kampiakselin liikkeen tunnista anturi, joka säätelee sytytystä, tai siis jotain yhtä vaikean tajuista. Lisäksi tehtiin öljynvaihto. Eli vasta iltapäivällä lähtö onnistui ja koko menon ja tulon on maccinani pelannut kuin enkeli.
Mutta minä en toiminut. En ole kahteen yöhön saanut nukuttua kuin pari silmänräpäystä. Eli nyt univelka on valtava ja kun olen luvannut huomenna hoitaa maksun korjaamolle, niin sinne pitää mennä ajoitta, eikä vasta iltamyöhään.
Kotona taas
On aina kiva palata kotiin. Onneksi ei ollut tarvetta lähteä Leville tai oikeastaan Levin korpeen. Se nyt tästä olisi vielä puuttunut. Tosin oli jossain vaiheessa sellainenkin matkasuunnitelma ajankohtainen. Onneksi jotkut suunnitelmat vain kuivuvat kasaan, kuihtuvat.
Siis, ei siellä kukaan häirinnyt untani tai mahdollisuuksiani moiseen luksuselämään. Oma on täysin syyni, kun en vain osaa nukkua. Jos ja kun nukahdan, niin uni kestää tunnin tai korkeintaan pari. Sen jälkeen äijä on virkeä kuin peipponen aamuvarhaisella, ja tarvittaessa vaikka viserrän.
Nyt siis seuraa paluu arkeen, joka ei toki ole paha sekään. Pidetäänhän meitä aina kylässä kuin piispaa pappilassa.
Kihti
Muuten toinen ongelma oli vielä jatkuva kihti, se nyt vaan on niin tuskallisen inhottava vaiva, että ei pahemmasta väliksi. Kengät puristavat tai ovat jotenkin tiellä ja kun Pomo ei salli lähteä Reinolla liikenteeseen, vaikka kuinka aikuisesti perustelen, niin se nyt vaan vaivaa, jopa tuon 300 kilometrin matkan aikana kiputilat vaihtelevat ihan tuskattomasta aina ulinaa aiheuttavaan tuskailuun.
Miksi minulle ovat periyty
neet molempien vanhempieni sukujen kaikki mahdolliset ja osittain jopa mahdottomatkin sairaudet? Se nyt on vaan niin väärin. Olin mielelläni kuin tuon veljeni, jonka luona vierailimme. Siis oma pituiseni, mutta ei läskiä, ei ainakaan liiaksi. Mutta kun en ole herra, en edes narri, niin sitä on tyydyttävä omaan perintöosaansa, joka on kait seurausta pitkäpiimäisestä akateemisuudestani. Sitä aina niittää, mitä kylvää. Näinhän se lienee vanhan kansan mielestäni ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti