Lemmenjuomaa . . .

OPERA COMIQUE DE PARIS

DIEETTIPÄIVÄ II - 190

Ooppera

Sain tänään harrastaa erästä suurta intohimoani. Täti Olga näet kutsui minut katsomaan oopperaesitystä tuonne pääkaupunkimme humuihin. Minua ei kahdesti tarvitse pyytää oli sitten ohjelmistossa mikä ooppera tahansa. Mutta nyt oli kyseessä ooppera, jonka olen viimeksi nähnyt Pariisin Koomisessa Oopperassa (ohessa kuva talon salista). Siitä on vierähtänyt reilusti yli kymmenen vuotta.

Näin siis Gaetano Donizettin säveltämän teoksen Lemmenjuoma, joma on alkuperäiseltä nimeltään L'Esixir d'amour, siis ranskaa, vaikka ooppera in italiankielinen ja nytkin se esitettiin italiaksi. Onneksi esitettiin, sillä oopperoiden suomennokset ovat yleensä tosi kökköjä.

Nyt nähty

Musiikin tämän iltapäivän lähetyksessä johti Antonino Fogliani, italialainen kuin säveltäjäkin. Alkuperäinen ohjaus on Giancarlo des Monacon tekemä ja sen on uusintaohjannut Timo Paavola. Mutta ensiksi on mainittava esiintyjistä oopperan kuoro, joka oli aivan huippua, ääni loistava ja se soi hyvin tuolla Töölön oopperatalossa. Ehdottomasti jo kuoro oli kuulemisen arvoinen.

Adina, eli nuori ja rikas tilanomistajan tytär oli saanut laulajakseen Hanna Rantalan, eli hienon sopraanon. Alussa ääni ei oikein kantanut, johtuiko se sitten lattialla istumisesta vai mikä oli. Vaan loppua kohden Hannan ääni kirjastui ja sai todellista säkenöintiä. Oli ilo kuunnella hienoa ja väririkasta laulua, jossa korkeatkaan nuotit eivät olleet ongelmia. Pitää vielä todeta, että Rantalla oli myös ulkoisesti kuin tehty nuoren tytönhupakon rooliin.

Sitävastoin miespääosaa esittänyt tenori Tuomas Katajala, ei mielestäni ollut sopraanon kaltaisesti loistava. Katajala ei ollut mielestäni riittävän lyyinen tenori, jota tuo osa ehdottomasti vaatii, sillä onhan kyseessä nuori poika, joka on rakastunut, turhautunut, toivoton ja rakastunut. Itselläni on suuret odotukset juuri Nemeronin roolin esittäjälle, sillä kun olin pieni, niin loistava tenori Pekka Nuotio toimi minun lastenhoitajanani ja samalla harjoitteli oopperaroolejaan. Siis hoitosuhde jatkui aina hänen Helsinkiin muuttonsa saakka. Kun lisäksi oopperan loppupuolella ennen rakastavaisten suurta uudelleenkohtaamista Nemoriino laulaa uhden oopperatenorian suosikkiaarian eli Una furtiva lacrima, niin siinä ei ihan tavallinen ääni riitä, pitää olla lyyristä tunnetta enemmän kuin paljon ja pitää saada kuuntelija samaistumaan lemmentuskaisan nuoren miehen suureen, jopa jättimäiseen lemmentuskaan. Tässä Tuomas Katajala ei onnistunut, ei ainakaan minun kohdallani. 

Kersantti Belcorena oli baritoni Waltteri Torikka, nuori, mutta loistavasti roolinsa sisäistänyt henkilö. Kaikkein paraasta tietenkin oli kersantti Belcore (mikä uskomaton nimi jossa voi löyttä ainekset kauniiseen ja kuoreen) johtaman armeijayksikön saapuminen hevosilla. Se vain on ohjaajan loistava oivallus ja eritoten  Waltteri hyödynsi tuon mahdollisuuden todella mieliinpainuvalla ja muikealla tavalla. Kokonaisuutena nuori baritoni selvitti roolinsa uósuvasti ja vekkulimaisesti flirttaillen.

Tietenkin on mainittava vielä lemmenjuoman, tai ainakin  juonen edetessä sellaiseksi muodostuvan kauppias Dulcamara. Nyt nähdyssä esityksessä rooli oli annettu Tapani Plathanille, joka on nuori ja hyvin kehityskykyinen basso. Tosin hänellä ei ollut vielä sitä suurta joustavuutta, jota tuo kaiken tavaran kauppiaan bassorooli vaatii. Siinä on kyse bassolaulannasta ja belcanton parhaimmasta annista maailman oopperataiteelle. Ihmetyttää vain nuoren näyttelijän pakottaminen ihmeellisiin lihavoitumisleikkeihin, kyllä menestyvä kauppias voi olla jopa hoikka kuin pajun vittas. Dulcamaran tulo oli toteuttu ilmapallolla ja se oli myös poistumisen väline. Se oli ohjaajalta loistava oivallus ja toimi hyvin myös ajan kontekstissa tarkastellen.

Yleensä

Nyt kun olen uudelleen saanut kiinni nautinnoista suurimmasta eli oopperasta, on aivan selvaa, että kun täti Olga kutsuun niin pääkaupunkiin käy  tieni. Vain kuolemani voi moisen estää ja toivottavasti sekään ei tule ennalta ilmoittamatta.