Slanka ja akupunktio

TAPAAMINEN II – 14 ja DIEETTIPÄIVÄ II – 203

Monitoimitaiteilija, ranskalainen Jean COCTEAU

Eilinen

Tuo tapaaminen Hoikistamon vertaistukiryhmässä oli todellisuudessa jo eilen. Kirjoitin aamupäivällä tuon edellisen blogin, siksi en halunnut siihen enää mitään lisäillä illan aikana. Vertaistukiryhmän tapaaminen jäi hivenen lyhyeksi, sillä juuri kun pääsin sisälle, niin fysioterapeuttini soitti. Oli tullut akupunktioajan peruutus ja sitä hän tarjosi minulle tämän aamun sijasta. Asiaa ei tarvinnut kahta kertaa pohtia, sillä niin tuskaisaa oli ollut matka tapaamiseen, että mitä pikemmin piikkejä saisin, niin sitä parempi.

Ehdin siis nopeasti vaihtamaan kuulumiset ja hankkimaan täydennystä Slanka-varastooni. Toki vielä oli tuota todellista elämänjuomaa jäljellä, vaan ei riittävästi tai ei ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Valitettavasti en ehtinyt kunnolla edes kuulumisia vaihtamaan, sillä kello pakotti tulemaan takaisin kotikylälle, jossa tuo piikittelevä ihmemies ottaa vastaan. Siis todellisuudessa hyvin tuntemassani ja usein käyttämäni uimahallin tiloissa.

Akupunktio

Sitten mennään itse tapahtumaan eli piikittelyyn, jota perinteisesti akupunktioksi kutsutaan. Tietysti valitin, että eritoten vasen sääreni eli pohje on kovin kipeä, joskin koko vasen jalkani aina lantiosta asti tuntuu epänormaalilta, ihan kuin se ei olisi osa minua itseäni

Tässä kohden on tietenkin hyvä muistuttaa eräästä tärkeästä elämän tosiasiasta. Kun meidän rouva äitimme eli Pomo on ihan 100 prosenttisesti pomo, niin me viisi hänen lastaan olemme vain eräänlaisia osia hänestä, tavallaan eräänlaisia jakojäännöksiä. Olemmehan kukin siis vain 20 prosenttia, vain yhdessä pääsemme samaan kuin Pomo pääsee yksinään. Eli tämän tosiasian kun pitää mielessään, niin tuo jalka on vain eräs minimaalinen osuus maailmankaikkeudesta ja siten siis melko merkityksetön.

Mitä sitten tulee eilen saatuun akupunktioon, niin se oli muistaakseni jo neljäs kerta tähän tilanteeseen kohdistunut. Yleensä yksi kerta on auttanut, vaan nyt on toisin.

Setä Piikki pisti neulojaan nyt tiheämpään kuin aikaisemmin. Kahdeksan neulaa tuli yksinomaan vasemman pohkeeni osalle. En niistä muista tiedä, kun en osaa pitää lukua siitä mitä minuun tökitään. Eivät ne edes suuremmin edes tunnu.

Aiemmillakin kerroilla heti toimenpidepöydältä nouseminen on käynyt helposti ja olen olettanut, että homma on tullut kuntoon. Vaan olen samana ilta pettynyt ja seuraavana päivänä on pettymykseni saanut vahvistuksensa. Nyt näyttää olevan toisin. Olen vielä tänäänkin pystynyt kävelemään ilman tukisauvoja. Tosin hivenen on jalkaa vielä aristanut, mutta käveleminen ilman keppejä on kuin yhtä juhlaa. Tällä hetkellä on mielessäni ajatus, että nyt saattoi onnistua, vaan en vielä virittele ilolauluja ja kiitohymnejä. Odotetaan nyt muutama päivä ja katsotaan miten äijän sen jälkeen jalat toimivat.

Höpinää

Setä Lisensiaatti Åminnen kaupungista kertoo jatkuvat, että Oscari höpisee. Tottahan se on mutta nyt tuo setä pääsee ihan otsikoihin tai ainakin väliotsikkoon. Tämä on tietenkin kosto hänelle tuosta toteamisesta ja kuten tiedämme, niin kosto on suloista.

Kaikkein surkeinta tässä kivuliaisuudessa on tietenkin liikunnan puute. En toki ole koskaan ollut mikään superliikkuja ei oikeastaan edes ihan normiliikkujakaan. Nyt kuitenkin tuntuu todella pahalta kun joutuu katselemaan fillarilla suhaavia kansalaisia ja ei pääse itse heidän joukkoonsa. Tekisi vaan niin paholaisesti mieli päästä kokeilemaan uusia laitteitani ja taittaa kilometri toisensa jälkeen tuolla maantiellä. Tosin tänään on ollut sateista ja kura on ylen määrin lentänyt, mutta on niitä kauniitakin päiviä toki pidellyt.