lauantai 29. joulukuuta 2012

Dieettipäivä II - 077

Venetsia vuonna 1951 Bruno Rosson kuvaamana.
Tänään se siis saapui. Tai oikeastaan hain sen kotiin aina Tampereelta saakka. Kyseessähän on tietysti uusi Suunnon rannetietokone Ambit, joka tekee melkein mitä vaan, joskaan se ei urheile tai ui puolestani. Se seuraa tietty mukana ja rekisteröit tekemiseni. Toivottavasti en sitä ihan heti säre?

Varsinainen koeponnistus laiteella tehdään huomenna, sillä aion tehdä sillä noin viiden kilometrin kävelylenkin, jos pää ja muu kunto moisen sallivat. Ehkä otan avuksi sauvat ja pistelen niitä rivakasti toinen toisensa eteen.

Tärkeimmäksi kokemukseksi tietenkin muodostuu Umberto Econ teoksen Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki lukeminen. Se on monella tavalla riipaisevan omakohtainen tai ainakin pystyn hyvin samaistumaan kirjan minäkertojaan ja hänen kohtaloon.

Milanolainen superkalliden kirjojen antikvariaatin omistaja kokee aivoinfarktin ja kirjan alussa hän on kotiutumassa sairaalasta. Minulla infarkti tuhosi kolmannen puhekeskuksen, eli sen missä sijaitsee äidinkieli. Onneksi opitut kielet jäivät ja saatoin sijoittaa äidinkieleni uudelleen opittuna niihin kahteen muuhun keskukseen. Mutta Yambo menettää kykynsä ja muistinsa mikä koskee häntä itseään tai tunne-elämäänsä. Ei hän tunnista vaimoaan tai lapsiaan. Kuitenkin hän suvereenisti muistaa lähes kaiken lukemansa ja siteeraa niitä loistokkaasti. Vain Umberto Eco pystyy moiseen sitaattien juhlaan!

Perhe päättä, että Yambo matkustaa vanhaan perheensä linnaan ja heidän kesäkotiinsa, jossa on viettänyt osan lapsuuttaan, varsinkin toisen maailmansodan ajan. Taustalla on pohdinta, että josko siellä koetus muistot auttaisivat hänen tunne-elämänsä uudelleenrakentamisessa.

Kaiken varastoihin kertyneen populaarikultturin krääsän joukossa on suuri yllätys, Eräs hyvin harvinainen ja siksi Arvokas Shakespearen koottujen teosten iso nide. Innosta ähkyen ja puhkuen, kohonnut verenpaine, ei liene todellinen lääketieteellinen selitys, saa aikaiseksi uuden infarktin ja Yambo vaipuu koomaan.

Koomassa hän pystyy kokemaan ja muistamaan niin omat tunteensa kuin koko eletyn tunne-elämänsä monimuotoisuuden. Kirja päättyy kun mitään kerrottavaa ja muistettavaa ei ole, eli tavallaan häipyy ja haihtuu pois.

Useassa kohtaa Eco viittaa Marcel Proustiin ja hänen mahtavaan teokseensa Kadonnutta aikaa etsimässä. Teos onkin tavallaan kaksiosainen. Alun menneisyyden kokeminen ei onnistu ja kaikki menee vain yksityiskohtien luetteloimiseksi ja hetkessä elämiseksi. Loppupuoli eli koomassa koetun osuu on  lähes samanmoista kuin Proust on kirjoittanut. Tehokasta, voimakkaasti tuntevaa tajunnanvirtaa ja siinähän Eco, tuo Ruusun nimen kirjoittaja on todella parhaimmillaan.

Mutta lukukokemus oli hätkähdyttävä ja se oli monessa kohden enemmän kuin omakohtainen, se oli minulle tavallaan osa ihan oikeata omaa elämääni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti