288. dieettipäivä

Inarin porotilan uusvanha päärakennus.

Tänään ei sitten tullut fillaroitua. Oli kaksi syytä tekemättömyyteen tai saamattomuuteen. Ensiksi on ollut maa niin kosteata, että ei siinä ole paljon voinut pyöräillä saamatta kuraiseksi ja märäksi koko minäänsä. Toiseksi on vaan ollut niin väsynyt, ehkä eilisen pitkän lenkin tähden tai sitten että en saanut unta yöllä ennen kello kolmea. Ja vain muutaman tunnin uni on liian vähän ikäiselleni äijälle.

Olen kuitenkin seikkaillut markkinoilla ja valmistellut tulevaa Inarin työsiirtolassa olemista. Pomo lähtee tosin pariksi päiväksi vävynsä ja tyttärensä kanssa Norjaan, ja hyvä niin. Minulle jää tietenkin rakkien ruokkiminen, joka ei suinkaan ole mikään lempihommani. Mutta ihmisten täytyy saada uusia kokemuksia vielä 85 vuotiaanakin.

Tosin torstaina on valmistelujen superpäivä, sillä silloin hankimme elintarvikkeet, jotka mukaamme otamme. Tulee siis Lopen perunoita, porkkanoita, sipuleita, punajuuria ja Wiralan kananmunia. Kaikki tuoreita ja suoraan tuottajilta ostettuja. Ne ovat täällä maaseudulla asumisen hienoja puolia kun saa ruokaa ostaa suoraan tuottajilta ja tietää mitä laatua ne ovat.

Sain postitettua kirjeitäkin. Ensiksi t’ulostenäytteet lähti Tampereelle ja toisekseen setä Mikkeli sai myös kirjaan, jota varmasti odottaa suurella innolla. Ja yhden pikkuveljeni vaimolle toimitin hänen kesäkuussa synttäreille unohdetut aurinkolasit. Eritoten haistelin perinteistä markkinailmapiiriä Hämeenlinnan torilla. Ei siellä kovinkaan hyvin aistinut markkinatunnelmaa. Jos sellaista on edes olemassa. Ehkä vaatteiden osuus oli vierasta ja vanhan hyvän ajan helppoheikit puuttuvat kokonaan. He myivät rukkasia ja kaikkea muutakin tavaraa lisäämällä tavaraa ja kehumalla kaupan edullisuutta. Helppoheikkien puuttuminen köyhdyttää markkinatunnelmaa. Tietysti Hämeenlinnan markkinoilla ei ole myyty aiemminkaan eläimiä, sillä niiden myyntiä varten oli Rantatori, jolla nykyisin on linja-autoasema. Itse muista vielä lapsuudestani nuo molemmat markkinat.

Paras muisto on tietenkin käynti Vainikaisen kahvilassa, siellä tosin ylälaidassa, jossa tuo kaksikerroksinen kahvilarakennus sijaitsi. Se oli kaupungissa käynnin huippu ja kohokohta kun menimme jäätelölle Vainikaisen kahvilaan. Silloin ei tullut – siis lapsena – mieleenikään ajatella Slankaa ja slankaamista. Mutta vanhempana kuin ei ole Vainikaisen paakariliikkeen kaltaista kahvilaa, niin moisen slankaamisen ajatukset ovat välttämättömiä elämiselle.

                                        

Tapasin kaupungilla myös vanhan tutun, eläköityneen päätoimittajan, joka jo vähän yli 40 vuotiaana sai ensimmäisen sydäninfarktinsa. Kaveri oli nyt reilusti yli 70 vuotias ja melkoisen hyväoloisen näköinen. Kertoi olevansa lääketieteen kiusa, kun ei suostu heittämään henkeään, vaikka lääkärit hänelle sitä jatkuvasti ennustavat. Tosin huomatutti vielä painostani ja sanoin, että pistä kiloja pois itsestäsi. Pitää varmaan tiukemmin slankata ja katsoa mitä suuhunsa pistää. Tuleva viikko ainakin eletään lähes Slankalla ja kalalla. Saas nähdä miten ilman aamuista vaa’alla käymistä tämä äijä selviää?