Dieettipäivä II – 044

”Mistä tämä ristiriita johtuu? Tai pikemminkin mistä se kertoo? Miksi kirjailija, joka selvästikin haluaisi rakentaa ja puolustaa ihmisten oikeutta normaaliin rauhalliseen arkeen, on niin vahvasti kiinni sodassa? Ja Linnaa laajemminkin on kysyttävä, miksi sodalla ja sota-ajan kuvauksella on ollut niin tärkeä sija suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, varsinkin romaanissa, kun se on työstänyt Suomea ja suomalaisuutta, siis tutkinut Suomen kanssa, historiaa ja kulttuuria sekä rakentanut ja purkanut kansallista identiteettiä.”

 

Näin kirjoittavat teoksen Kirjoituksia Väinö Linnasta –teoksen alkupuheessa kirjan toimittanet Antti Arnkil ja Olli Sinivaara. Usein oman opettajan urani aikana pohdin samaa kysymystä. Kun näet peruskoulun 5-luokan oppilaat kohtasivat ensimmäisen historiantuntinsa historian lehtorin johdolla, niin heti oli esillä kysymys koska me käsittelemme toista maailmansotaa? Varsinkin pojat esittivät tämän kysymyksen posket innosta hehkuen.

Vastaus on tietenkin vaikea, ja artikkeleiden kirjoittajat eivät sitä tämänkään teoksen sivujen mittaan saa selvitetyksi. Kuitenkin tämä kertoo siitä, miten syvälle suomalaiseen tajuntaan ja minäkuvaan on Talvisota, Jatkosota ja Lapin sota painuneet. Nyt vielä yli 70 vuotta Talvisodan syttymisen jälkeenkin aivan nuoret haluavat saada tietoa noista murheellisista tapahtumista. Usein jouduin suosittelemaan oppilaille Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lukemista. Ja se oli varmaankin ensimmäinen kirja, todellinen lukuromaani, jonka he innosta puhkuen lukivat kokonaan kannesta kanteen.

Mutta miksi nuoretkin, eikä vain sotahullut äijät ja vanhukset, ovat kiinnostuneista tuon ajan tapahtumista? Ilmeisesti ne ovat vaikuttaneet niin syvälti koko kansalliseen käsitysmaailmaan, mentaliteettiin, että me emme pääse asiasta koskaan eroon.

En mitenkään voi pitää veteraaneja syyllisenä tuon mentaliteetin syntyy. Kerron tapauksen elävästä elämästä ja omasta kokemusmaailmasta.

Kun käsittelimme sitten 8-luokan aikana noita sodan päivä, niin Sara kysäisi, että mitä siellä talvisodassa oikein tapahtui. Ukki näet on joskus vain ohimennen kertonut, kun tyttö oli udellut, että hänkin oli sille Raatteen tiellä mukana. Pyysin innostuneena Sara kysymään josko hänen Ukkinsa tahtoisi ja voisi tulla meille oppitunnille kertomaan asiasta. Ukkihan lupasi tulla.

Ukki oli pirteä veikko, tapahtuihan tämä 80-luvun loppupuolella.

Lapset kyselivät ja Ukki kertoili, vaan puhui pelosta, nälästä, vilusta ja kaikesta sodan kauheudesta. Helvetiksi sitä opettajan luvalla nimesi. Missä oli suuri sankarillinen Raatteen tien taistelu? Kertoihin hän siitäkin kun opettaja ja oppilaat kovasti tivasivat. Oli siellä kuulemma ammuttu, kuolleitakin oli tullut, eläimiä oli jäätynyt, oli hiihdettykin. Ei siellä kovin ihmeellistä ollut tapahtunut.

Ukki lähti ja me jäimme keskustelemaan. Oppilaat tivasivat taas, että mikä se oikein oli, se Raatteen tie, kun siellä ei mitään oikein tapahtunut ja siitä kuitenkin opettaja ja kaikki muutkin meuhkaa?

Kerroin hyvin asiallisesti, ainakin omasta mielestäni, mitä olivat tosiasiat ja mitä siellä tapahtui kahdelle venäläiselle divisioonalle. Ja miten sitten lapset reagoivat? Ihmettelivät Saaran Ukkia ja totesivat, että olipa vaarimaton mies, joka oli tehnyt enemmän kuin varmaan moni muut. Mutta korosti vain opaa pelkoaan ja sodan kamaluutta.

Ehkä juuri tämä osallisten suuri vaatimattomuus ja oman roolinkin vähättely ovat aikaansaaneet myytin noista kolmesta sodasta. Olen sen jopa itse kokenut, sillä isäni, joka joutui sotaan ennen kuin oli täyttänyt 18 vuottaan, ei koskaan kertonut asioista.

Nyt olen saanut arkistotutkimusten kautta tietää, että hän oli Kannaksella huhtikuusta 1943 lähtien, aina rauhan tuloon syyskuussa 1944 saakka. Tämän jälkeen hän siirtyi Lapin sotaan, josta pääsi pois keväällä 1945. Vaan ei siviiliin vieläkään. Huomattiin näet, että nuo 18-vuotiaat pojat eli 1925 syntyneet, eivät olleet suorittaneet asepalvelustaan. Mitäs muuta kuin isäni lähti kahden sodan veteraani suorittamaan asepalvelustaan vuodeksi.

Vaan eipä kertonut tuosta koskaan mitään. Näin siis Saaran Ukki oli samanmoinen mies, joka ei itseään halunnut korostaa eikä esiintuoda.