keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Slanka ja lepopäivä

Maailman paras Pariisi.
DIEETTIPÄIVÄ II – 135

Yleistä
Tänään olen ollut aivan lepotilassa. Ei rankaa fillarointia, sillä eilinen ja toissapäiväinen veivät tämän vanhuksen voimat. Mutta huomenna olen ajatellut moiseen taas ryhtyä, kunhan saadaan vieraan alta pois. Tulevat näet toinen veljeni poika kolmen lapsensa kanssa lounaalle. Suunnittelut ovat valmista ja menu on melko yksinkertainen, mutta samalla riittävän moninainen. Kyseessä ei ole tietokonenero veljenpoikani, vaan se joka on suorittanut loppututkintonsa Australiassa.

Päivän kohokohta, tämän blogikirjoittamisen lisäksi tietty, oli kuitenkin käynti äitini sisaren ja hänen miehensä luona. Puheenaiheen oli kolmas sisaruksia, joka valitettavasti ei ole enää iskussa kuten nämä kaksi muuta ovat. Ei hän nyt ihan saattokunnossa ole, mutta lähellä sitä rajaa kuitenkin ollaan.

Slankaaminen
Olen omistanut tämän päivän Slankalle. Se on mielestäni jäänyt liian syrjäiseen osaan jokapäiväisessä tohisemisessani. Kun vielä muistelen eilistä niin oli aivan huippua tavata pitkästä aikaa Täti Köksä. Hänen tapaamisensa on aina yhtä suuri riemu ja ilo. Nyt pitää alla varovainen, että en ole liian onnellinen, sillä ainahan on sattunut alkava TIA-kohtaus kun onneni määrä on liiaksi suuri. Mutta olin minä todella onnellinen hänen tapaamisestaan. Pienessä ajassa hänellä on ollut todella paljon muutoksia elämänmenossa, mutta kaikki hienosti.

Kuitenkin eilen sovimme kisasta Jonkheerin kanssa. Emme kuitenkaan täsmentäneen mistä kisataan ja miten. Oli vain sopimus, että kisataan. Juuri tällaisista minä niin vaan perusteellisesti pidän ja niiden olemassaolosta nautin. Ei mitään määrää eikä rajaa, ollaan vain kuin Ellun kanat, kunhan asialliset hommat hoidetaan.

Hoikistamo
Ei ole olemassa mahdollisuutta slankaamiseen ellei oikeastaan olisi Hoikistamoa ja Annea sen ryhmävetäjänä. Kun eilen siis muutaman viikon ja yhden sairaalareissun jälkeen sain taas ympäristön tukea ponnisteluilleni, niin asiat tuntuvat valoisimmilta, jopa aurinkoisemmilta. Mutta se kertoo vain omaa kieltään vertaistukiryhmän tärkeydestä ja keskeisestä roolista painonhallinnassa. Yksin en onnistu, sen nyt olen vaan joutunut kantapään kautta oppimaan.

Tuo oppimismenetelmä on vaan niin uskomaton, sillä minä, joka olen oppinut ja monasti diplomein viisautettu henkilö, en pysty jotain oppimaan ihan helposti, vaan vaikeimman mahdollisen menetelmän kautta, siis kantapään avituksella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogiarkisto