sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Dieettipäivä 177


Kaupunki, jossa en viihtynyt vaikka asuin Ullalinnassa ja Munkkiniemessä.

Ei se vaan ole laantunut. Se flunssa. On jopa pahentunut. On muuttunut. Nuhakuumeeksi on alkanut. Pää ei toimi. Järki ei juokse. Ajatus ei ole selkeät. Katkeilee ja reistailee. Olo on katujyrän alla. Ja on vaan niin pirun paha olla.



Ei ajatustakaan mistä kirjoitan. Todellista tajunnanvirtaa. Kuten Marcel Proustilla. Ja muilla hänen lajitovereillaan. Ei vaan yhtä laadukasta. Ei samanveroista. Vaan alle arvostelun ja ajattelun. Onhan tietysti Odysseuksen tekijä. Se James Joyce se on. Jos tajunnanvirrasta kerrotaan. 


Mutta olemme päässeet kohta pääsiäisestä. Ohitettu on. Pitkän paaston jälkeinen päästä. Pääsiäinen siis. Mässäilyn hetki ja huippu. Siis kevätkaudella. Lehdet kilpailevat. Pääsiäisenä ei lasketa – kaloreita. Jos ei etelässä enää mäkeäkään. On Pashaa ja lammasta, kaikkea muutakin. Mitä enemmän rasvaa, niitä sitä parempi. 


Paastosta päästiin. Pääsiäiseen. Onkohan meille suomeen tullut tuo sana siitä? Pääsemisestä pääsisäiseen. Saadan loppuun kurja piina. Elettiin vain paastoten. Laskiaisesta pääsiäiseen. Kristuksen tähden. Vaan lieko juhla juurevampi. Vanhempi tapana. Kun ihmiselle koitti kevät. Vielä oli laarissa hitunen. Pitkään oli kituuteltu. Pidettiin pienet juhlat. Poltettiin kokot. Vieläkin Pohjanmaalla. Noitia vastaan. Mutta miten noidat ja Kristus saadaan yhteen? Lienevät noidat, tullit, peikot vanhempia. Ikiaikaisia olemuksia. Onhan Folkungatkin peikosta lähtöisin. Heidän vaurautensa peikon aarteesta. Ei työllä rikastu. Saduissakin aarre on oltava. Se pitää löytää. Vai vuorenpeikoilla ja niillä muilla. Aarteita oli. Niitä ne vartioi.


Kristuksen tarinassa. Nähdään myös kevään tuloa. Ei näillä leveyksillä tai lakeuksilla. Mutta etelässä. Kuollessaan Kristus vei vanhan vuoden. Noustessaan kuolemasta toi tulleessaan uuden. Tämähän on perimaa. Egyptissä muinoin. Kreikassakin antiikissa. Sinuhe egyptiläinen, kirjoitti Mika Waltari. On parasta mitä tiedän. Historiallinen romaani par exellence. 


Miksi muuten en ole aiemmin tajunnut pääsiäisen ja kevään yhteyttä?  Olen melko yksinkertainen. Ajattelenko liian monimutkaisesti. En tajua helppoja asioita. Sairaana järki ei kontrolloi. Ei ajatusta asettele. Antaa ajelehtia. Mennä menojaan. Uuden ajatukset, uudet mielet. Mietteet ja aatteet. 


Vann mistä löytäisin sen laulun. Slankaamisestako? Otin juuri paukun. Vaniljaa sekoitin. Ei ollut Poirot’n nikotiinimyrkkyä. Ihan todellista tavaraa. Maistui, miellytti, kieltäkin kutkutti. On se vaan hyvää. Sitä täytyy saada lisää. Vaikka en laihduttaisikaan. Se on vaan ihan sinänsä jo niin…


Voiko laihduttaminen todellakin olla niin maukasta?  Voi ja saakin olla. Slanka on minun. Tunnukseni, laihdutukseni. Joskin hitaasti, mutta jokainen kilo on voitettu kilo. Muttä myös ilo!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti