Dieettipäivä 76

Knud Kleemin 1800-luvun alkupuolella kuvaama
Lappalaisten taikarumpu.
Tuollaista olisin tarvinnut unohduksen hetkelläni.

Tänään juhlimme toista joulua, eli vietämme Saint Étienne-nimisen pyhimyksen muistopäivää. Jotenkin sillä on tälle blogisticukselle oma merkityksensä. Tänä toisena joulupäivänä, eli kakkosjouluna on ollut yleensä lupa vierailujen tekemiseen. Joulupäivänähän piti visusti käymän kirkossa ja oleman kotona. Itse ajelin myrskytuulen vaivaamassa maamme eteläosassa lentokentälle ja takaisin, se oli mielenkiintoinen kokemus ja onneksi vältyin onnettomuuksilta.

Mutta muu perheemme ei suinkaan ole onnettomuuksilta välttynyt, sillä yksi pikkuveljistäni tuli etelään Levin korvesta ja oli törmätä hirveen, mutta onnistui välttämään. Tosin tiellä oli kaide, johon oikea etupyörä ja lokasuoja osuivat. Ketään ei Audissa onneksi sattunut, sillä peltiä ja renkaita saa uusia ja autonkin voi aina vaihtaa, kuten ovat jo suunnitelleetkin. Siis onnea oli onnettomuudessa ja matkateossa.

Itse siis vein Brysselin herroja lentokentälle ja toivottavasti hän on jo päässyt kotiin, sillä matka tapahtui Frankfurtin kautta. Mutta sain todeta kaiken muuttuneen lentokentällä. On tehty turhia uudistuksia ja sellaisia järjestelmiä, jotka eivät ainakaan ole minun mieleeni. Sisäänkirjottautumisen yhteydessä ei voi enää edes valita istuinpaikkaansa. Kaverin haluaa istua käytävän vieressä, kuten minäkin aina halua. Keskipaikka on kehnoin ja ikkunan luona on lähes yhtä kehnoa istua jököttää. Kyse ei ole vain isosta koostani, sillä nyt lähtenyt matkustaja on puolet minusta eli hoikka ja sutjakka, kuten niin monet EU:n herrat – tai ehkä ne ovat.

Tänään ei siis ollut tapaamista joskin muistin varaisesti – kehnointa on turvautua tuohon omaan muistiin – suuntasi suoraan lentokentältä Lopelle. Ja vasta Klaukkalan jälkeen muistin, että tapaaminen on vasta tiistaina. No, Lopen kautta kulkeva tie on historiallinen, sillä se oli pääreitti Hämeenlinnasta Helsinkiin vielä 1800-luvullakin. Tuolloin matkaa taivalsi jalkaisin mm- Elias Lönnrot.  Pysähtyi muuten Räikkälän kylän majatalossakin ja pelkäsi sen isäntää ja emäntää, joilla oli huono ja väkivaltainen maine. Muuten olivathan he toki kaukaisia sukulaisianikin.

Lisäksi huomasin tänään aamulla kadottaneeni lompakkoni, jossa olivat kaikki kortin ja paperit. No ei tosin rahaa, koska harvoin käytän muuta käteistä kuin kolikoita. Alkoi hirmuinen etsintä, hakeminen ja itsetutkiskelu. Muistin viimeksi käyttäneeni lompakkoani perjantaina, kun tankkasin auton ennen lentokentälle lähtöä. Se ei voinut pudota sinne, koska huoltoaseman vastaava hoitaja oli paikalla kokoa ajan ja olisi varmaan huomannut lompakkoni putoamisen ja siitä huomauttanut. Sitten matkalla Hämeenlinnaan tajusin soittaa aattovalvojaisten pitopaikkaan, ja sieltä se löytyikin. Arvaa vaan, helpottiko löytyminen? Kaikkien korttien ja papereiden hankkiminen olisi ollut valtava urakka, epämiellyttäväkin. Kortteihin ei olisi ollut tunnuslukuja, joten nostojen riski olisi ollut vähäinen. Ja kuten sanoin rahaa ei siellä ollut.

Eli tämäkin päivä on sisältänyt käänteitä ja väänteitä, menemistä oikeassa olemista, mutta niin maan perusteellista erehtymistä ja väärässä olo kuin vain voi olla. Mutta miksi kaikkea moista katuisin? En vaan niin mistään syystä.